Ainakin melkein. Iski vuosisadan flunssa. Tai no, ainakin parin vuoden pahin. Räkää riittää, silmät valuu kuin itkua tuhertavalla, nenä ja koko naama punottaa, yskä sentään meni jo, lämpöä hurjat 37.2. Ei auttanut valkosipuli, ei c-vitamiini, ei sinkki, eikä mikään. Täällä ollaan ja löhötään. No, en ole paljoa löhönnyt, mutta loppuillan löhöän. Jotta jaksan töihin. Ehkä.

Eilisiltana kunto oli parempi ja olin vielä luistelemassa. Rauhallisesti mutta kuitenkin. Lapsen vuoksi, lapsi luisteli kaverin kanssa ja me äidit testattiin taitojamme hokkareilla. Ikinä en ole mikään Kiira Korpi ollut, mutta näyttää siltä ettei minusta tule myöskään naispuolista Teemu Selännettä. On kuitenkin mukavaa luistella, mutta on se kumma, kun lähestyy neljääkymppiä, sellainen rohkeus katoaa, ja varoo kaatumista, koska satuttaisi taatusti ranteensa, tai polvensa, tai jotain muuta. Lapset menevät paljon rohkeammin ja kepeämmin, vaikka eivät osaa edes jarruttaa. Minä sentään osaan, oikealla jalalla. Mutta kyllä se siitä, liikunta on kivaa. Kun vaan pääsisi takaisin jäille ennenkuin kevätaurinko ne sulattaa.

Voitte varmaan uskoa, että laihdutus ei ole sujunut. Tänään ostin kaupasta karkkia ja juustonaksuja. Töissä olen ollut kohtuuhyvin herkuttelematta, mutta tämä sairastelu ei minulle sovi. Tarvitsen hyvää, lohtua, herkkua.

Liikunnallisempia päiviä Teille muille!